Tamara Piilola
PUUTARHAANI SATAA, MAA VERSOO
    10.12.2008 – 4.1.2009

 

Olen maalannut töitä raksamiehen haalarit päällä (sotken hameeni jos jätän haalarit pukematta) ja syönyt valmisruokaa kuten duunarit kaksi viimeistä kuukautta. Päiväni kuluvat ja katson kuinka ihmiset nousevat ratikoihin ja maailma vilistää ikkunani ohi. Minä sen sijaan pysyn pikkumaailmassani maalien seassa. Olen pystynyt pysäyttämään ajan, jossa on vain ihmeellinen tila jossain fiktion ja todellisuuden välissä. Olen niin onnellinen maalausteni parissa, ne antavat minulle kaiken mitä haluan, on kuin hallitsisin elämääni ja kykenisin täsmälleen olemaan ja toteuttamaan mitä haluan.

Maalauksen viivat ja pikkukärpäset (maalipilkut).
Uudet maalaukset ovat saaneet sysäyksensä roomalaisten taloissa olleista seinämaalauksista, joissa usein kuvataan puutarhaa hyvässä järjestyksessä. Mieleni teki yrittää jotain samantapaista. En kuitenkaan halunnut toistaa aihetta sellaisenaan, hyvät maalaukset kun pitävät salaisuutensa, olivat ne kuinka epäjärjestyksessä tahansa. Uneksin siis kunnianhimon päivänäni maalauksen ihmeestä: Runollisesta, rytmittömänä ja riimittömänäkin soivasta maalauksesta, joka olisi kyllin joustavaa ja kyllin kovaa mukautuakseen mielen lyyrisiin liikkeisiin, uneksunnan aaltoihin, tietoisuuden äkillisiin hyppäyksiin.

Kuvamateriaalin tarjoama yksityiskohtien paljous ja lukemattomien yhteyksien risteytyminen oli vapauttavaa suhteessa yksityiskohtien jäljentämiseen; se oli mahdotonta. Puutarhat vellovat nyt kuvapinnalla kuten luonnossakin. Säännönmukaisuutta löytyy kuitenkin yksityiskohdissa; ruohotukkujen rivit, kukkaryppäät, peilaukset. Välillä paikallistan itseni jonnekin, missä näkki voi viedä jos ei ole varovainen. Kasvit ja risukot antoivat myöten ja sain seikkailla maalimassojen ja esittävyyden rajamailla.

Tamara Piilola

Siirry sivun alkuun