Beryl Furman
    15.10.2008 – 9.11.2008

 

Ihminen on edelleen pääaiheeni. Yksilönä hän on toimintansa takia menettänyt viehätysvoimansa sillä seurauksella, että kiinnostukseni painopiste on siirtynyt eksistentialismista lajikäyttäytymiseen. Ihmisyyden perimmäiset ominaisuudet näyttäytyvät selkeimmin siinä, miten ihmiskunta kokonaisuutena suhtautuu muihin eläinlajeihin ja koko luontoon, rakkauteni suurimpiin kohteisiin.

Muut eläimet ovat ihmistä haavoittuvaisempia. Ne ovat silti myötäsyntyisesti viisaita, koska niillä on valmis tieto siitä, miten elää oikein. Tästä lahjasta on ihminen jäänyt paitsi ja on siksi tuomittu ajattelemaan itse toimintatapojaan. Tämä on johtanut maailman siihen traagiseen tilaan, missä se tänään on. Takanamme on monituhatvuotinen väärän toiminnan historia, eikä nykykulttuurikaan saa osakseen järjen valoa, vaan barbariamme syvenee syvenemistään. Se on vain siirretty pois silmistämme, jotta voisimme kuvitella, että raaka perusluonteemme on väistynyt sivistyksen myötä. TV näyttää lukuisissa luontosarjoissa kaupallisin motiivein eläinten
saalistamista, mutta kuvia teurastamoista ei sallita! Niissä kärsimys on moninkertainen niin kokemuksellisesti kuin määrällisesti. Siten me kaikki välillisesti osallistumme äärimmäisen julmuuden toteutumiseen päivittäin. Syömme kärsimystä, juomme kärsimystä, pukeudumme kärsimykseen.

Ihmiskunnan hyvinvointi on kasvanut, sanotaan. Samalla kaikkien muiden eläinten elämänlaatu on huonontunut samassa suhteessa. Synnin taakkamme on siten moninkertaistunut, harjoittamamme riisto on saanut ennenäkemättömät eli teolliset mittasuhteet. Suhtautumalla kaikkiin ei-ihmisiin pelkkänä materiana olemme maximoineet niiden kärsimykset. Silti pyrimme vielä lisäämään sitä pelastaaksemme itsemme, itsemme, itsemme. Ja kyllä pystymme siihen. Ja sillä ylpeilemme! Palkkana on silti oma tuhomme.

Factum probandum. Taiteeni raaka-ainekset löytyvät esittämieni nettiosoitteiden sivustoilta. Ne muodostavat nykyisen sielunmaisemani, ja samalla ne avaavat näkymän niihin kidutuskammioihin, joista hyvinvointia ammennamme. Taide on mm. tietoa, mutta kun ikävä tieto kertoo itsestämme, se torjutaan! Haluamme olla vain onnellisia, onnellisia, onnellisia. Paras lääke siihen on itsepetos.

Uskottelemme itsellemme elävämme eläinten kanssa jonkinlaisessa symbioosissa. Todellisuudessa on kysymys 100%:n yksipuolisesta hyväksikäytöstä, oli kysymys sitten lemmikeistä tai tuotantoeläimistä. Eläin ei tarvitse ihmistä mihinkään, vaan siellä mistä ihminen puuttuu, luonto kukoistaa. Mutta puuttuuko ihminen enää mistään? Vaikka 2/3 eläinkunnasta on muita kuin ihmisiä, olemme omineet yksinoikeuden maapalloon. Maapallo olemme me!

Kuvittelemme myös olevamme hyödyllisiä. Ehkä, mutta natsien tapaan vain omalle "rodullemme". Kuvittelemme olevamme hyviä. Ehkä, mutta mafioosojen tapaan vain omalle "suvullemme". Kuvittelemme olevamme oikeutettuja itseämme heikompien riistoon. Pedofiilien tapaan otamme minkä haluamme vain koska pystymme. Tekopyhää on siis näiden elintapojen tuomitseminen.
Muut eläimet eivät ole meille toisia, vaan vain eläimiä. Samoin ajattelivat vapaat ihmiset orjista. Ei siksi, että he olisivat pohjimmiltaan uskoneet siihen, vaan koska se oli heidän etunsa mukaista. Myös omatuntomme on yhtäläinen mainittujen vertauskuvien kanssa. Silti pidämme itseämme ainoina moraalisina eläiminä. Itsepetos mahdollistaa hyvinvointimme, miksi siis luopua siitä?

Väitämme olevamme yksi eläinlaji muiden joukossa, joka oikeuttaisi petomaisen toimintamme. Silti ainoina täysin pidäkkeettöminä olioina toteutamme massamurhia, sekä kidutamme tai rakastamme samoja eläimiä täysin mielivaltaisesti. Yksikään peto ei toimi vastaavalla raakuudella, mikään eläin ei toimi vastaavalla absurdiudella. Ihminen on myös ainoa, joka vain ottaa antamatta mitään takaisin. Mm. näistä aineksista syntyy misantropia, tuo ajassamme yhä yleisemmäksi käyvä ideologia.

Kun Kiinassa nyljetään elävältä koiria ja kissoja, me olemme vastuullisia.
Kun Kiinassa nyljetään elävältä meidän sinne lähettämiämme kettuja, me olemme syyllisiä.
Jokaisessa teekupissa on aimo annos barbariaa. Jokainen kärsivä eläin on omakuvamme.

Ongelma ei siis ole eläin, vaan ihminen. Ei eläintä tule tutkia, vaan ihmistä tulee tutkia.
"Kuinka sellaiset olennot ovat mahdollisia?", - Samuel Beckett.

Omistan näyttelyni Kirsti Härköselle, joka lopetti elämänsä 31-vuotiaana. Hän oli kaunis, lahjakas, älykäs ja sivistynyt. Hän häpesi olla ihminen.

Beryl Furman

Siirry sivun alkuun