Annu Vertanen
BLIND SPOT
    4.4.2008 – 27.4.2008

 

Merkityksen mielihyvä ja tapahtuman nautinto

Yritän hahmottaa Annu Vertasen taidetta kahtena mielihyvän - tradition - ja transgression, rajojen ylittävänä taiteena. Näiden välissä taiteilija asettaa mielessään haasteen yhdistää erilaiset impulssit samaan esitykseen. Kuvat ja esitykset, merkitykset ja tapahtumat ovat eräänlaista ajattelun paradoksaalisuutta. Ajan kulumisen sijasta Vertanen on päättänyt käyttää värien toisiinsa upottamisen ja sulattamisen pehmeyttä, lasuuria kuin tuulta, valoa ja muistoja herättävää katsetta.

Vertasen teokset ovat usein suurikokoisia, jopa koko näyttelytilan valtaavaa graafista pinnan multippelien toistoa. Vertanen itse luonnehtii työtapaansa 'tapetoinniksi'. Se kertoo ironisesta suhteesta käsityöhön, "ei taidegrafiikan ja tapettipainon välillä ole paljonkaan eroa". Mutta kuka sanoo, miten teos määritellään. Graafinenkaan teos, jonka luonteeseen on kuulunut litteys, paperi, vedosten tai reproduktioiden suuri mutta rajattu määrä ja alkuperäinen, graafiseen teokseen kuuluva sommittelu? Teos valmistuu vasta konsertissa. Tärkeää on katsomisen ensisijaisuus, joka ammentaa voimansa materiaalien mahdollisuuksista. Empimiselle, hidastelulle, katseen viiveelle suodaan Vertasen teoksissa täydet oikeudet. Nonfiguratiiviset muodot ovat vasta tulossa merkityksiinsä näkemisen tulkintojen myötä. Viive on vapautta. Symbolinen merkityksenanto linkittyy muistamiseen viivytyksessään, kokemuksiimme ruumiistamme, ympäristöstä, toisesta maailmastamme.

Toista aluetta Vertasen tuotannossa edustaa utuinen mutta etäisen rytmin toistama 'konkretismi': raidat kuin kumuna elävästä elämästä, hiukkasten tanssina rummun kalvolla. Vertasen 'tapettien' ikonografia täyttää koko näkökentän muuntaen ja merkiten esittämisen tilan. Kyse ei ole jonkin näkemisestä jonakin, vaan itse eron merkitsemisestä. Huomio siirtyy objekteista, kuvista ja tilasta katsojaan. Herää kysymys, miten näen, ei mitä. Vertasen pinnat eivät vastaa kysymykseen, eivät juuri kannusta kysymäänkään. Painetut pinnat odottavat katsojan tekevän kysymyksen omasta katsomisestaan. Jälki tilasta jää, kimmokkeeksi optisen kuvatilan ja konkreettisen tilan suhteen luomiseen. Nonfiguratiivisen ilmaisun taustalle on yhä tärkeämmäksi noussut havaitsemistapahtuman refleksio, katsomisen tietämisen ja muistamisen genesis. Teokset tilassa tekevät erilaisia kokeita, kuin laboratoriossa. Eikä satunnaisen näyttelykävijän välttämättä tarvitse tietää tästä. Taiteilijalla saattaa olla useita erilaisia agendoja työnsä taustalla. Motiivit, joita ei täsmällisesti kerrota, saattavat silti olla merkittäviä.

Annu Vertasen kahden taiteen ilmaisu edellyttää esteettisen kokemuksen hyväksyntää, mutta siihen liittyy ehto. Katsominen ruumiillisena tapahtumana saa mahdollisuuden, alkuperäisen ja vailla kieltä olevan ehdottoman ehdon: elämän kautta. Lähtökohtansa ylittävä ja rajaviivansa sulattava yhteys maailmaan, tapahtuman nautintoon, voi alkaa.

Jan Kenneth Weckman

Siirry sivun alkuun